Kohta kotia kohti

Näinpä se sitten hujahti kolme kuukautta Japanissa. Ensi maanantaina rahtaamme laukkumme ja itsemme linja-autolla Tokion Ikebukuroon, josta siirrymme tiistaina lentokentälle. Jos kaikki menee aikataulujen mukaan, olemme jo saman päivän aikana Tampereella.

Pikkuisen kauhistuttaa, miten kaikki ympäri asuntoa levitetyt tavarat saadaan sullottua takaisin kahteen matkalaukkuun. Täältä ostetut tuomiset (pienet tuliaiset, muutama kirja, pari vaatekappaletta jne) eivät voi viedä niin paljon tilaa, kuin miltä tällä hetkellä näyttää...

Koska erilaisia listoja on aina kiva laatia ja lukea, niin tässäpä muutamia sekalaisia, kolmen kuukauden oleskelun aikana mieleen nousseita ajatuksia:

Japanista en jää kaipaamaan
-kuumuutta (tämä kesä on ollut historiallisen tukala)
-futonia
-ylipakattuja elintarvikkeita

-elintarvikkeiden hintatasoa

-avaruusajan wc-pönttöjä

-pullamaista leipää

-surkeita juustoja

-televisio-ohjelmia

-vanhoillisia sukupuolirooleja

-nuorisokulttuuria

-byrokratiaa

-pachinkoja (en ole edes käynyt sisällä, mutta ulkopuolellakin meteli on kammottava)

Japanista jään kaipaamaan

-asiakaspalvelun tasoa

-asiakaspalvelijoiden määrää (missä tahansa)

-siisteyttä

-edullisia ruokapaikkoja

-sushia (pienessä määrin myös sashimia)

-nuudeleita

-kahviloita

-käytöstapoja

-pyöräily

-ystävällisyyttä

-lukemiskulttuuria ja kirjakauppoja

-kierrätystä

-julkisen liikenteen sujuvuutta

-kuria, järjestystä ja turvallisuutta

-talkkaria

-mukavia kaupunkitapahtumia

-kansanperinteen näkymistä nykypäivässä

-hienoja vuoristomaisemia

Siivoamisen ja pakkaamisen lisäksi täytyy vielä nauttiskella viimeisistä päivistä täällä. Ja huomenna näyttäisikin tapahtumakesä saavan jatkoa, kun Niigatan olutfestivaali käynnistyy. Ehkäpä myös naapurin Sunset Cafe vetää meitä puoleensa, ainakin jos elävää musiikkia on illan hämyssä tarjolla.

Festivaalitunnelmaa ja matkailua

Reissaamisen jälkeen pääsimme seuraamaan monenmoista hulinaa kotikulmillamme Niigatassa. Viikonloppuna järjestetty Niigata-festivaali keräsi tuhansittain ihmisiä kaupungin keskustaan. Perjantaina kävimme seuraamassa pari tuntia kestänyttä Japanin suurinta kansantanssikulkuetta, joka valloitti useamman kilometrin pätkän keskikaupungin kaduista. Tanssijat olivat ihan tavallisia, eri yritysten työntekijöitä tai muita kaupunkilaisia, jotka olivat pukeutuneet ryhmänsä kanssa yhteneväisiin yukatoihin. Tanssi oli perin yksinkertainen, mutta aika näyttävä kuitenkin. Pari tuntia liikuntaa paksuhkossa yukatassa keskellä katua reilusti yli 30 asteen lämmössä lienee aika uuvuttavaa, vaikka välillä tanssijat kävivätkin nauttimassa huoltomiesten tarjoamia tee- ja olutvirvokkeita.

Lauantaina festivaali jatkui markkinameiningillä päivällä ja illan ulkoilmajazzkonsertilla. Hämärtyvässä mutta helteisessä illassa oli mukavaa kuunnella ihan mukiinmenevää soitantaa, nautiskella juomapisteen tarjonnasta ja seurata japanilaisten festivaalitunnelmointia. Sunnuntaina Bandain kansoittikin nuorempi väki, kun bussiaseman yläkerran lavalla meuhkasi useampi rokkibändi. Heavyorkesterin esiintyminen sai aikaan jopa riehakasta käytöstä lavan edustalla. Festivaalin huipennukseksi illalla ammuttiin Shinanojoen lähistöltä kahden tunnin ajan ilotulitteita. Väkimäärä joenrannoilla oli ihan valtava, mutta niin myös tapahtumaa valvoneiden poliisien määrä, joten ilta sujui aivan nätisti. Parhaat paikat rannoilta halunneet kaupunkilaiset olivat tulleet paikalle jo useita tunteja ennen tulitusta, me loput yritimme kurkkia näkymiä kauempaa kaduilta.

Maanantaina matkustimme pikakäynnille Sendaihin. Tuossa miljoonakaupungissa Tyynen valtameren rannalla asustaa myös tamperelaisia! Ja kylläpä olikin mukavaa jutustella kahvilasin ja leivoksen äärellä niitä näitä Japanin kummallisuuksista. Kiitos vaan Nipponissuelle ja kumpp. juttuseurasta! Tampereella on sitten minun vuoro tarjota kahvit ja kaakut.

Sendaihin en kerennyt yhden illan aikana paljon tutustua, mutta vilkkaalta ja kauniiltakin paikalta kaupunki näytti. Paikalliset isäntämme yliopistolta veivät meidät tiistaina lähistöllä sijaitsevaan Matsushiman kylään. Kylä sijaitsee lahden rannalla ja saaristoinen näkymä on niin hieno, että se on julistettu yhdeksi kauneimmista paikoista koko Japanissa. Turistikausi näytti olevan kuumimmillaan ja väkeä riitti temppeleissä ja ravintoloissa. Vierailtuamme zenbuddhalaisessa Zuigan-Ji –temppelissä söimme lounaaksi lehmän kieltä, joka Sendain alueella suurta herkkua. Hyvältä maistui, vaikka olikin pirun sitkeää.

Bussimatka takaisin Niigataan kesti pitkään ja oli hikinen. Täällä sitä kuitenkin taas ollaan, tosin ei enää pitkään. Vajaan kahden viikon päästä olemme jo Suomessa.

Reppureissaaja kotiutui

Niigatassa jälleen. Palasimme takaisin Tokio-Kioto-Osaka -reissultamme toissapäivänä, ja ihan kivaa on ollakin taas kotoisilla kulmilla.

Viikon aikana kerkesi saada vain pienen pintaraapaisun näistä kaupungeista, ja viikko kussakin paikassa olisi varmaankin ollut paikallaan. Meikäläisellähän on jonkin sortin ongelma matkustelussa, kun en osaa olla ollenkaan spontaani, vaan matkaoppaasta täytyy merkata ylös pakolliset nähtävyydet ja suunnitella päiväohjelmat kulkureitteineen. Matkakuvissakin olen aina kartta kädessä vakavalla ilmeellä. Onhan se nyt jonkun otettava matkanjohtajan rooli, muuten menee päättömäksi haahuiluksi ja kaikki pakolliset nähtävyydet jäävät näkemättä...

Alun perin oli tarkoituksena tehdä toiseksi viimeisenä reissupäivänä matka Hiroshimaan (Peace Memorial Parkiin tietysti), mutta aikataulu olisi ollut liian kireä, emmekä olisi kerenneet tutustua Osakaan juuri ollenkaan. Siispä tuo atomipommikaupunki jäi näkemättä. Työjuttujen takia vietimme muuten yhden päivän Kobessa, joka oli pikaisen kaupunkikierroksen perusteella aika hieno paikka Chinatowneineen.

Junapassilla matka eteni yhdessä suhauksessa kaupunkien välillä, ja Tokion sisälläkin juna osoittautui hyväksi menopeliksi. Muissa kaupungeissa metro kuljetti meitä nähtävyydestä toiseen. Hotellimme sijaitsivat hyvillä paikoilla ja olivat Suomen hintatasoon nähden edullisia sekä huippusiistejä. Tosin olen melko varma, että Tokiossa jalkoihini ilmestyneet punaiset paukamat olivat bed bugien (eli luteiden, yäk) puremia...

Katsastimme näissä kaupungeissa varmasti ihan samat nähtävyydet kuin jokainen Lonely Planetin matkaoppaaseen luottava turisti, joten matkaohjelmasta ei sen enempää. Kuvat kertonevat paremmin reissustamme:

Japanin tunnetuin koira, Hachikō, on saanut patsaankin Tokioon. Koiran tarina on perin liikuttava.

Harajukun hienosto-ostarista löytyi näin trendikkäästi nimetty kahvila.

Bakery Cafe 426:n barista pisti parastaan. Makukin oli kohdallaan.

Kioton Higashi Hongan-ji -temppeli, joka lienee yksi maailman suurimmista puurakennuksista

Aika nättiä maisemaa Kioton Imperial Palacen puistossa

Iso tipu tuijotti Koben lintutarhassa.

Hauska puoti Koben Chinatownissa

Heatwave

Kyllä tarkenee. Päässä on soinut viikon ajan tuo otsikon kappale, jonka esittäjän luulisin pikaisen googlailun perusteella olevan Martha and the Vandellas. Menevä Motown-rallatus kuitenkin. Jossain päin Japania mittari on kivunnut jopa 36 asteeseen, joten varmasti on ikäihmisillä ja muuten heikoilla tukalat paikat. Niigatassa on ollut melko tasaisesti 30 - 33 astetta, joten täällä kyllä pärjätään.

Viime viikonloppuna käväistiin lähistön ostoskeskuksessa. Joskus sitä unohtaa olevansa eri näköinen kuin perusheppu näillä nurkilla, kunnes hampurilaisravintolan ikkunapöydästä pikkupojat osoittelevat ja nauravat meille estottomasti... No, ehkä olimme vain hellehattuinemme ja pyöräilyn jälkeen punakoine naamoinemme koominen näky.

Ylihuomenna lähdemme viikon kestävälle reissulle. Kuten kaikki Japaniin matkaavat, mekin hankimme jo kotomaassa junapassit, jotka vaihdoimme täällä paikanpäällä varsinaiseen lippuun. Suurin osa junista on siis käytössämme seitsemän päivän ajan. Suuntaamme ensin Tokioon, sieltä Kiotoon ja Kobeen ja lopuksi vielä Hiroshimaan. Aikataulu on siis aika tiukka, ja paljon kiinnostavaa jäänee näkemättä.

Hetimiten reissulta kotiuduttuamme käväisemme vielä työjuttujen takia Sendaissa. Siellähän asustelee suomalaisiakin, ainakin mainiota blogiaan kirjoittava Nipponissues. Mielenkiintoista nähdä hänen kotikulmiaan!

Loppuun vielä muutamia kännykkäkameran näpsäisyjä:

Koiranpentumarkkinat ostarilla. Ehkä söpöä mutta hieman arveluttavaa...

Taatusti rantakuntoon tällä luontaistuotteella!

Marketissa: maito, leipä, juusto... oho, neljän litran viskileka meinas unohtua.

Saunatontun kaukainen sukulainen

Personal excite - thanks, make happy" Osuvasti sanottu!

Liukuhihnalla

Sadekausi on virallisesti ohi! Eipä näillä nurkilla paljoa vettä tullutkaan, mutta mukavampaa silti näin.

Perjantaina pääsimme viimeinkin testaamaan Niigatan rautatieaseman kaiten sushi –ravintolan, eli ruokapaikan, jossa annokset matkaavat keittiöstä ruokailijoiden eteen liukuhihnaa pitkin. Ravintolassa on on siis pitkä baaritiski, jonka ääreen asiakkaat istuvat ja poimivat ohitse kulkeutuvista ruoka-annoksista mieluiset. Ruokien (tässä tapauksessa sushin) hinnat erottaa lautasten kuvioinnista. Testaamassamme ravintolassa hintaluokkia oli viisi, 110 jenistä 540 jeniin. Lopuksi tarjoilija tulee laskemaan kunkin asiakkaan tyhjien lautasten määrän ja laskuttaa sen mukaan.

Ruoka oli todella maistuvaa ja annosten valkkaaminen oma ohjelmanumeronsa. Lautasia kertyi kohtuullinen pino, mutta hinta ei silti kohonnut korkeaksi. Voi olla, että tällä viikolla täytyy palata hihnalle.

Lauantaina matkasimme junalla rauhalliseen Yahikon kylään. Patikoimme lyhyehkön matkan temppelille, joka puistoalueineen oli oikein viehättävä ja suosittu turistinähtävyys. Temppelin takana nousee 638-metrinen Yahiko-vuori, jonka huipulle maisemia tiirailemaan siirryimme köysiratahissillä. Toki takaisin alaskin olisi päässyt samaa rataa pitkin, mutta ajattelin laskeutumisen olevan helppo nakki. Näin jälkiviisaana voin vinkata, että viidakkomaisiin olosuhteisiin ei kannata varustautua ohutpohjaisilla kangastennareilla ja käsilaukulla.

Sunnuntaina Niigatan keskustassa oli jos jonkinlaista konserttia ja toritapahtumaa. Starbucksin edessä esiintynyt pikkutyttöjen rumpuryhmä huipputaitava! Tytöt keräsivät rummutuksellaan rahaa hyväntekeväisyyteen.

Maanantaina Japanissa vietettiin Umi no hi –juhlapäivää eli meren päivää. Koko maassa oli siis yleinen vapaapäivä, joten poljimme tietysti vuokrapyörillä katsastamaan hiekkarannan tilanteen. Täyttä oli.

Ihmetyksiä

Viikko on ollut tapahtumaköyhä, joten tähän väliin lyhyt bloggaus.

Viikkokausia jatkunut kammottava meteli loppuu onneksi huomenna, nimittäin ylähuoneen vaalipäivä koittaa. Muuten rauhallisessa Niigatassakin vaaliautot kovaäänisineen ovat rällänneet pitkin katuja tauotta aamusta iltaan, ja nyt ralli toivottavasti loppuu.

Sadekauden alennusmyynnit käyvät vilkkaana, ja meteliä riittää myös tavarataloissa. Normaalistikin ääntä piisaa, koska jokaikinen paikalla oleva myyjä, siivooja, hyllyttäjä, vartija ym. tervehtii reippaasti jokaista sisään astuvaa asiakasta. Nyt alennusmyyntien aikaan vaatekaupoissa meno on vielä hektisempää, kun myyjät huutelevat tauotta erikoistarjouksia ja aleprosentteja samalla kun järjestelevät asiakkaiden mylläämiä laareja ja hyllyjä. Vähän kuin aikoinaan Mustamäen torilla.

Japanissa t-paidassa tai muissa myyntiartikkeleissa saattaa muuten lukea englanniksi ihan mitä tahansa, yleensä jotain käsittämätöntä. Harmittaa, kun ei ole sattunut kamera mukaan, mutta lupaan pistää lähiaikoina näitä huvittavia esimerkkejä tänne. Matkailijaa kummastuttavat lisäksi yllättävät suomenkielisyydet, kuten SM2-ketjun vaatekaupat Ehkä Söpö, Keittiö, Otan tämän ja Olohuone. Keittiöön törmäsin täällä Niigatassa isossa ostoskeskuksessa ja nämä erikoiset myyntiartikkelit löytyivät lähitavaratalon kodinosastolta:

Kahvila Välipala

Mystinen tarra-arkki

Viinitilalla

Viikonloppu alkoi miellyttävällä tavalla, nimittäin lounaalla paikallisella viinitilalla. Enpäs tiennytkään, että Japanissa edes valmistetaan viinejä, mutta pikaisella googlauksella jo löysin useita kymmeniä viinitiloja. Eurooppaan japanilaista viiniä ei ole vielä montaa vuotta tuotu, mutta muutamia erinomaisia arvosteluja sattui silmään myös. Oma tietämyksenihän aiheesta on hyvin rajoittunut, arvioin viinit asteikolla hyvä – huono. Nyt maistamani sijoittuivat tuohon hyvään päähän.

Uchinon juna-asemalta matka Cave d’Occi -viinitilalle taittui ilmaisella pikkubussikyydityksellä. Viinitila sijaitsee matalan vuoren (unohdin nimen) suojaisassa läheisyydessä, Niigatan prefektuurin kuumimmassa paikassa. Rypälepeltojen ympäröimällä pihalla sijaitsivat hotelli päiväkylpylöineen, viinimyymälä, ravintola ja kahvila. Aika nätti miljöö, vähän tuli mieleen eräänkin Sideways-elokuvan maisemat. Vieraita tilalla oli mukavasti, ei kuitenkaan tungokseen asti. Italialaistyylisen lounaan kyytipojaksi juomamme valkoviini oli hyvää, ja pienen ulkoilmakierroksen jälkeen kävimme vielä maistelemassa lisää tilan tuotteita myymälän puolella. lmeisesti virkistyspäivää viettämässä ollut, hieman janoinen valkokaulusporukka sattui samaan aikaan myymälään, mutta hässäkkä oli vain väliaikainen. Tuliaisiksi lähti mukaan Milieu roséviini vuodelta 2009.

Asiasta aasinsillan kautta toiseen. Roséviini saa odottaa korkkaamistaan, kunnes saan hankittua korkkiruuvin. Melkein tiedänkin jo, mistä sen löydän, ja vielä halvalla! Jokaisessa matkaoppaassa ja –blogissa tämä muistetaan mainita, mutta menköön. Kun täällä tämä hintataso ei ole matalin, niin erityiset sadan jenin kaupat ovat ehdoton käyntikohden turistille. Meidänkin lähistöllämme Furumachin alueella on melkein vierekkäin kaksi halpakauppaa. Tosiasiassa kaikki tuotteet maksavat 100 jeniä + veron, eli 105 jeniä. Valikoima on tietysti sitten pientä krääsää ja joskus tarpeellistakin tavaraa sekä kuivaelintarvikkeita. Talouteemme näistä kahdesta kaupasta on hankittu jo ainakin sisätossut, sukat, vessaharja, pesuaine, shampoo, kaksi kauppakassia, kirjepaperia, pesupussi, ompelusetti ja muovikauha. Ja tuliaiset tullaan hakemaan tuolta myös, on sen verran laajat syömäpuikkovalikoimat!

Lauantaina vuokrasimme taas pitkästä aikaa polkupyörät ja teimme reippaan parin tunnin lenkin. Tällä kertaa alle sattui hieman parempi ja isompikin pyörä, joten hyvin rullasi. Takaisin tullessa piti vielä istahtaa jäähdyttelemään rantakahvilaan, jossa maistoin tapiokapallerojuoman. Kyseessä on kylmä maitoon tehty makea teejuoma, jonka pohjalla lilluu tapiokajauhosta valmistettuja mustia helmiä. Ilmeisesti tämmöiset juomat ovat olleet Aasiassa suosittu villitys jo 1980-luvulta lähtien, mutta eivät koskaan rantautuneet Eurooppaan saakka. Tapiokapallerot lurpsahtelevat paksun pillin läpi juoman mukana suuhun, ja ne muistuttavat vähän helmipuuron helmiä, mutta ovat paljon isompia. Eksoottista, taas!

Juhannus

Viikko on ollut sään puolesta vaihteleva: suoraa auringonpaistetta päivällä ja kunnon sadetta yöllä. Muutaman minuutin kävelyn jälkeen paita liimautuu selkään, mutta näköjään tähänkin tottuu, kun ei sille mitään voi kuitenkaan. Miten nuo paikalliset näyttävätkin niin freeseiltä?

Viikon puheenaihe Niigatassa on ollut vuodesta 1943 toimineen Daiwa-tavaratalon sulkeminen. Paikallisuutisissa näkyi useampikin itkevä asiakas kaupan viimeisen aukiolopäivän juhlallisuuksissa. Tavaratalo sijaitsi Furumachin alueeella, jonka vetovoimaisuuden säilyttämiseksi on nyt järjestetty mm. edullinen 100 jenin bussilinja. Kävin alkuviikosta toteamassa, että loppuunmyynti oli alennusprosenteiltaan aika surkea ja vaatevalikoima lähinnä vanhemmille rouville suunnattu.

Matkustin eilen ensimmäistä kertaa paikallisjunalla. Keskellä päivää en valitettavasti päässyt aistimaan äärimmillään täyden ruuhkajunan tunnelmaa, mutta muuten matka Niigatan keskustasta yliopistolle Uchinoon sujui mukavasti. Kukaan ei läpättänyt kännykkään (eikä täällä muutenkaan kukaan puhu julkisesti puhelimeensa), ja juna kulki tarkalleen aikataulussa. Sanotaankin, että Japanissa junat ovat niin täsmällisiä, että niiden mukaan voi vaikka tarkistaa kellonsa. Uchinossa ei sitten juuri olekaan mitään nähtävää turistille, mutta hyvä ruokapaikka löytyi ja karaokeakin olisi päässyt laulamaan vaaleanpunaiseen koppiin.

Kesäkuu on Japanissa hiljaiseloa kansanjuhlien osalta, niinpä mekin vietimme juhannusta matalalla profiililla. Ostimme sentään lähimarketista pottuja, makkaraa ja muutama virvoitusjuoma. Juhannusäiväksi naapurin Sunset Cafe oli kuitenkin järjestänyt meille ohjelmaa, ja jatsiduoa kuunnellessa olikin leppoisaa kiepaista pari drinkkiä hämärtyvässä illassa.

Hikoilua

Sadekausi on sittenkin saapunut. Ei mitään rankkasateita kuten Suomen kesässä, vaan lyhyen aikaa kestäviä pikkukuuroja ja hiljaista tihuutusta. Kun oven aukaisee, sisään läyhähtää lehmän hengityksen lämpöistä ilmaa. Mutta kaikkeen tottuu, eikä lämpötila ole kuitenkaan vielä noussut yli 30 asteeseen. Sekin aika tulee vielä kesän mittaan.

Kuluva viikko on kulunut pääsääntöisesti kahviaiheen ympärillä. Japanilaiset ovat todellista kahvikansaa, vaikka juovatkin kahvia vain reilun neljänneksen siitä, mitä suomalaiset (katso kahvinkulutustilasto Wikipediasta) Havaintoni mukaan kahviloita on täällä tiheämmässä kuin kotimaassa, ja kauppojen juomahyllyt täynnä erilaisia kylmiä kahvijuomatölkkejä ja -purkkeja. Niigatassa näyttää olevan monta käymisen arvoista kahvilaa, ja tietysti aion testata ne kaikki. Erityisesti täällä näytetään hallitsevan erilaiset suodatinmenetelmät, enkä oikeastaan erinomaista espressopohjaista juomaa olekaan vielä saanut.

Aiemassa postauksessani jo hehkutin paikallista UCC-kahvilaa. Pitihän sinne mennä uudestaan, nyt kamera mukana. Aika vaikuttava tuo kymmenen sifonin rivistö, ei mahtunut ihan kuvaan! Tällä kertaa tilasin Hawaiian Konaa kupillisen (hinta 550 jeniä, eli n. 5,10 euroa) eikä ollut ihan hintansa arvoista, valitettavasti. Sifonirivistöllä työskentelyä seurasi kuitenkin mielellään, ja ehkä ensi kerralla lopputuotekin osuu paremmin nappiin.

Kansainvälisiä ketjukahviloita Niigatassa on myös (tuo UCC on japanilainen ketju): tähän mennessä olen törmännyt Tully's- ja Starbucks-kahviloihin. Makeannälkään suosittelen Starbucksin Orange Mocha Frappuccinoa. On meinaan aikamoinen kaloripommi kermavaahtoineen ja appelsiinikastikkeineen, mutta mukavasti viilentää näillä keleillä.

Vielä yksi kahvijuttu tältä päivältä. Päätimme pistäytyä hikisen ostarikäynnin jälkeen Tullyn kahvilassa lähellä juna-asemaa. Juotuani ihan tyydyttävän jäämokan päätin vielä vilkaista myynnissä olevia papupusseja (irtokahvi muuten näyttää täällä olevan n. 50 euron kilohinnoissa). Siinä minuutin ajan pähkäiltyäni tarjoilijatyttö tarjosi minulle tuplaespresson. Sinänsä fiksu veto, pakkohan se sitten oli ostaa 100 grammmaa sumatralaista kahvia kotiin testattavaksi. Mutta eipä siinä vielä kaikki. Istuimme pöytään odottelemaan papujen jauhamista ja pakkaamista. Hetken päästä tarjoilijatyttö toi paperikassiin pakatun kahvipussukkamme sekä meille kummallekin mukilliset jääkahvia. Kyllä korkeat hinnat on helppo unohtaa, kun palvelu on tätä tasoa!

Jottein menisi ihan kahvilöpinäksi, niin kerronpa vielä käynnistämme paikallisessa Hakusan-puistossa. Kyseessä on muuten Japanin ensimmäinen julkinen kaupungin ylläpitämä puisto. Puiston viileissä varjoissa on oikein mukavaa istuskella ja ympäristö hyvinhoidettuine istutuksineen, vesistöineen ja temppeleineen on ilo silmälle. Nähtiin morsiusparikin vieraineen. Shintolaisuus on melko käytännönläheinen uskonto, siitä esimerkkinä pappi, joka kävi siunaamassa temppelin edustalla parkissa olleet autot. Ja tottahan toki lapsille ja lapsenmielisille oli pystytetty temppelin portin pieleen muistitaulu (oisko nuo laput rukouksia tms.), jota koristivat Hello Kitty -hahmot!

Kierrätystä

Ilmeisesti siellä Suomessa on ollut vähän kalsa kesäkuun alku. No, täällä sitä lämpöä riittää. Virallisesti sadekausi alkoi 8. kesäkuuta, mutta sen huomaa toistaiseksi vain tavaratalojen Rainy Season -alennusmyynneistä. Ensi viikolle on kuitenkin jo luvattu kevyitä sadekuuroja, ja nihkeän kosteaa täällä on nytkin. Paikalliset käyttävät muuten sateenvarjoja koko kesän, sen verran kovasti ja korkealta paistaa tuo aurinko.

Joku ihmetteli, miten saan päiväni kulumaan. Niigata on tosiaankin aika piskuinen kylä, vaikka väkimäärältään iso kaupunki onkin, eikä täällä ole Tokion kaltaista jatkuvaa vilskettä. Kaikille täkäläisille kotirouville yhteinen harrastus pitää minut kuitenkin kiireisenä: jätteiden lajittelu. Niigatan kaupungin jätehuolto on varmasti yksi maailman tehokkaimmista. Ja taatusti monimutkaisin (ks. kuva). Paikalliset asukasyhdistykset vastaavat taloyhtiöiden kierrätyksen järjestämisestä, ja meidänkin talossa roskapussiin merkitään asunnon numero, jotta väärin lajiteltu tai vääränä päivänä keräyspisteeseen laitettu jäte voidaan palauttaa takaisin syylliselle. Japanissa marketista kotiin kulkeutuvan pakkausjätteen määrä on isompi kuin Suomessa, mutta lajittelun vaivalloisuus panee tehokkaasti miettimään mitä ostoskoriinsa laittaa. Onneksi sentään löysin tuon 32-sivuisen jätteidenlajitteluoppaan (Trash sorting encyclopaedia) pienen etsimisen jälkeen englanninkielisenä!

Kielivaikeuksista huolimatta Niigatassa ei tarvitse tyhjin vatsoin kuljeskella. Joka kulmassa on pikkuruisia kohtuuhintaisia ruokapaikkoja. Kaikkia Japaniin matkaavia ilahduttavat ravintoloiden ikkunoissa esillä olevat muoviesimerkit ruokalajeista (viereisessä kuvassa mukana myös haarukka!). Helppo on siitä sitten painaa mieleensä hyvältä vaikuttavan annoksen kirjoitusasu, ja tilata sisällä se listalta. Onkohan tämä erityisesti japanilainen juttu, vai onko joku törmännyt samaan ilmiöön muualla? Missä on se tehdas, jossa kaikki nämä muoviruoat valmistetaan?

Rantsulla

Viikonloppuna näimme viimein Japaninmeren. Bandai-sillan kupeessa sijaitsevan huippuhotellin pihalta löysimme vuokrapyöräpisteen ja rekisteröityämme saimme avaimet käteen. Vuokraus maksaa 100 jeniä kolmelta tunnilta (noin 1 euron), ja pyörän voi jättää mihin tahansa useista pisteistä kaupungin alueella. Jotenkin muistelen, että samanlaista käytäntöä kokeiltiin jokunen vuosi sitten Tampereella. Pyörät tuhottiin samantien.

Meikäläisittäin juniorikokoa vastaavat mankelit olivat hieman kiikkeriä, polkea sai polvet koukussa ja kumit lussuna. Matka rannalle taittui kuitenkin muutamaman mutkan kautta ripeästi. Rantaviivaahan riittää loputtomasti, ja muutama hyvä hiekkarantakin löydettiin. Täkäläiset aikuiset eivät juuri paljasta pintaa näytä julkisesti, eikä rannallakaan kukaan esiintynyt bikineissä. Päinvastoin he pysyivät aurinkovarjojen ja isojen lierihattujen suojassa. Tämähän sopii minullekin, kun en taaskaan ehtinyt rantakuntoon.

Sunnuntaina löysin ehkäpä kaupungin parhaan kahvilan. Kyseessä on japanilainen kahvilaketju UCC, joka on keskittynyt tarjoamaan tuoretta syphoonilla (onko se sitten sifoni suomeksi?) valmistettua kahvia. Aika näyttävää oli baristan työskentely ja muunkin henkilökunnan palvelualttius taas ilahduttavaa. Jostain syystä en ole vielä kertaakaan saanut hyvää maitokahvia (cafe au lait, cappuccino, caffe latte) täällä, maito on aina ihan ylikuumaa ja juoman pinnalla inha kuori. UCCn houseblend oli kuitenkin huippuhyvää, toki 480 jenin kahvikupillisen pitääkin olla. Aion raportoida kyseisestä paikasta lisää, ja jos saan luvan, otan muutamia kuviakin tiskiltä.

Ruoka- ja pyorapuheita

Tammoistahan tama arki on nyt tupannut olemaan: kaveleskelya ja ihmettelemista pitkin Niigataa, ruokakauppoja ja ruuanlaittoa.　Elintarvikkeet lahimarketissamme ovat ehka hitusen kalliimpia kuin Suomessa. Erityisesti leipa on hinnakasta, samoin juustot ja muut maitotuotteet. Kasviksia ei myyda kiloittain, vaan kappaleittain, ja mika on kotona halpaa, on taalla kallista. Liha ja kala on suurinpiirtein saman hintaista kuin Suomessa, mutta tofu ihan naurettavan edullista. Tofulaatuja on kymmenia, ja aika hyvaa sapuskaa sainkin aikaiseksi toissapaivana.

Niigata on nainkin isoksi paikaksi aika kompaktin kokoinen, kaikki on kavelymatkan paassa. Jospa viikonloppuna tehtaisiin kuitenkin retki merenrannalle, venesatamaan tai muuhun mukavaan nahtavyyteen. Lahistoltamme pitaisi loytya kaupungin kunnostamia kaytettyja polkupyoria vuokrattavaksi edulliseen hintaan, mutta en ole viela loytanyt niita.

Polkupyora nayttaa olevan erittain suosittu kulkuvaline taalla. Toisin kuin Tampereella, taalla kapeallakin kevyenliikenteenvaylalla on merkityt pyorailykaistat. Olen ymmartanyt, etta pyoraily on muutenkin sallittua kaikkialla, missa sita ei ole erikseen liikennemerkilla kielletty. Ympari kaupunkia on isoja pyoraparkkeja, ja korttelipoliisit valvovat pysakointia tarkasti. Vaarin pysakoityyn pyoraan ilmestyy lappu, lieko sakko? Kaikissa pyorissa nayttaa myos olevan vihrea tarra, ehkapa jonkinlainen rekisterinumero.

Talomme viereen Shinano-joen rantaan on karratty kolme kojua ja muovituoleja seka aurinkovarjoja. Kyseessa on syksyyn asti toimiva, nuorten juippien yllapitama kesakahvila, josta saa monenlaisia virvokkeita ja ruokaakin. Natilla ilmalla siella nayttaa istuvan salarymaneja puvuissaan oluella ja lapsiperheita jaatelolla. Taytynee testata tulevana viikonloppuna.

Arki alkoi

Asetuimme muutama paiva sitten vuokra-asuntoomme Niigatan Bandain alueelle. Kyseinen alue on muutaman minuutin kavelymatkan paassa bussi- ja juna-asemilta, eli ihan keskeilla paikalla. Hra ja rva Kikuchin ystavallisella avustuksella olemme hankkineet kaikki tarvittavat tavarat, kuten futonin ja astioita, ja kayneet tervehtimassa naapurit rapustamme. Olimme onneksi varautuneet isolla lajalla pienia tuliaislahjoja, joita jaoimme tehdaksemme fiksun ensivaikutelman.

Taloamme talkkaroi viehattava vanha herra (ei valitettavasti jaanyt nimi mieleen), jonka tehtaviin kuuluu kulunvalvonta ja yleinen jarjestyksenpito. Ylitsevuotava ystavallisyys lienee erityisesti vanhojen ihmisten selkarangassa, silla tervetuliaislahjamme aiheutti varsinaisen kilpakumartelun.

Englanniksi taalla on ihan turha yrittaa asioida, mutta hymyilemalla ja elekielella paasee aika pitkalle. Esimerkiksi rautatieaseman Tourist Information -pisteessa ei tietenkaan kukaan puhunut englantia, vaan ystavallinen kysymykseni aiheutti pienen paniikin. Ilmeisesti turisteja on niin vahan, ettei palveluja englanniksi juuri kysyta. Vastaani on tullut viiden paivan aikana kolme turistilta nayttavaa tyyppia, elakelaispariskunta ja yksi vihelteleva jenkki.

Ihan mukavasti on tama arki alkanut hahmottua. Ruokapaikkoja, kahviloita (mm. ranskalaistyylinen leivoskahvila, jossa ilokseni soitetaan hyvaa musiikkia), marketteja ja muita kauppoja loytyy ihan lahistolta, lisaksi asuinseutumme on oikein rauhallinen ja sijaitsee joen rannalla hienon Bandai-sillan korvalla. Internet-yhteytta ei asunnossa sitten ollutkaan, mutta onneksi loysin lahistolta kirjaston, jossa paasen verkkoon.

Tanaan olisi tarkoitus kokkailla ensi kertaa kotona. Ravintoloissa syominen on taalla kohtuullisen hintaista, muttei kuitenkaan halpaa, joten on aika opetella kaasuhellan kayttamista.

Perillä!

Täällä sitä hotellissa köllötellään yukatassa (eikun kyllä tämä taitaa olla ihan kylpytakki)pikkuruisessa hotellihuoneessa. Jo heti nyt ensimmäisenä iltani selvisi, että ellei vuokra-asunnossamme ole televisiota, ei ole kyllä tarpeenkaan. Sen verran outoa ohjelmaa täkäläinen toosa suoltaa.

Koko tulomatka lentoineen ja pika- sekä luotijunailuineen sujui yllättävän juohevasti. Etukäteen hermostutti junanvaihto Tokion rautatieaseman ihmismeressä, mutta ihan turhaan. Hämpillä Sokkarin edessä on paljon hankalampaa edetä. Ostettiin lounasruokaboksit (bentot) ihan sokkona vaan, ja istahdettiin eläkeläismummojen ja -paappojen joukkoon evästämään. Oikea juna Niigataan löytyi helposti, mitä nyt lipunostossa oli kielimuurin takia vähän änkkäämistä.

Illalla herra prof. Kikuchi vei meidät syömään hotellimme vieressä sijaitsevaan suosittuun kalaravintolaan. Istuimme avokeittiön edessä pitkässä pöydässä, ja näimme miten näppärä nuori mieskokki leikkeli tuoretta (potkivaa) kalaa taidokkaasti sashimiksi. Eli siis raakana tuli nautittua mm. useita eri kalalajeja (tonnikalan tunnistin, muita en), sekä ostereita ja jotain kalan sisältä kaivettua töhnää, joka siis ei ilmeisesti ollut mätiä. Pöytään tuotiin myös pieni hiiligrilli, jossa paistettiin rapua ja simpukoita. Lisäksi napostelin mustekalaa, merisiiliä ja jotain oranssia vanukkaan näköistä mutta kalan makuista tytinää. Otinpa kuvankin hienosta asetelmasta, mutta valitettavasti vasta sitten kun parhaat palat oli jo syöty. Ruokailu oli mahtava kokemus, mutta ihan varotoimenpiteiksi piti hotellilla vielä ottaa pieni viskinaukku.

Huomenna siirrymme vuokrakämppäämme, sieltä kuulumisia sitten kun yhteydet saadaan pelaamaan.

Lähtöpäivän aatto

Kamat alkavat olla kohtsillään kasassa, vielä viime hetken pakkailuja ja tarkastuksia tehdään. Onneksi tuli hankittua tuo mainio Japanin-matkailijan fraasisanakirja, jossa on mukavasti selvitetty myös matkailijaa todennäköisesti ihmetyttäviä seikkoja, kuten sikäläinen lahjanantokulttuuri. Pakaaseissamme lähteekin mukaan kasa tuliaisia, mm. kahdeksalle naapurillemme.

Niigatan-asunnossamme pitäisi olla internet-yhteys, joten sieltä sitten kirjoittelen kuulumisia seuraavan kerran.

Taustaa matkalle

Lähden paremman puoliskon työn takia viikon kuluttua koko kesäksi Japaniin, tarkemmin siis Niigataan. Wikipedia-artikkelin lisäksi juurikaan muuta informaatiota ei suomeksi ole saatavilla, matkaoppaissakin kerrotaan, että kyseessä on verrattain tylsä
800 000 asukkaan kaupunki. Sinne sitä nyt kuitenkin lähdetään. Japanissa emme ole koskaan käyneet, emmekä kieltä opiskelleet, joten jonkinlainen kulttuurishokki varmasti odottaa.

Kummallakaan meistä ei ole koskaan ollut mitään kummempaa haavetta Japaniin matkustamisesta. Sushista ja rameneista kyllä tykkäämme, joten paikalliseen ruokakulttuuriin tutustuminen lienee mielenkiintoista. Muuta puuhastelua en ole reissun ajaksi suunnitellut, ja aika rennosti aion viettää nämä kolme kuukautta niigatalaisena kotirouvana.

Uusi matkalaukku, sanakirja, tukku jenejä ja joitain vaatteita matkaa varten on jo hankittu. Mukaan otettavan vaate- ja kenkävalikoiman määrä vähän arveluttaa. Mahtaako näin iso ja isolla räpylälläkin varustettu naishenkilö löytää paikan päältä mitään? Myös kesäkuussa alkava sadekausi panee mietteliääksi. Entäpä toimiiko pankkikortti? Löydämmekö Tokion juna-asemalta oikeaan Shinkansen-junaan?